Oppiminen ei ala koulusta
Paljon puhutaan siitä, mitä lasten pitäisi oppia. Mutta puhutaanko tarpeeksi siitä, millaiset olosuhteet antavat mahdollisuuden oppia?
Suorituskeskeisessä yhteiskunnassa oppiminen mielletään helposti, suorittamiseksi, suoritusten mittaamiseksi, onnistumiseksi ja saavutuksiksi. Jos haluamme lapsen oppivan, järjestämme hänelle toimintaa tai opetusta. Jos haluamme hänen kehittyvän, asetamme tavoitteita ja testaamme oppimista. Taustalla on ymmärrettävä ajatus: mitä enemmän lapsi saa opetusta, virikkeitä ja harjoitusta, ja onnistuu muihin nähden, sitä enemmän hän oppii.
Mutta lapsen kehitys ei ole suoraviivainen yhtälö, jossa enemmän suorittamista tarkoittaa enemmän oppimista.
Oppimisen perusta rakennetaan jo varhaislapsuudessa kotona, turvallisten läheisten rinnalla. Vaikka pieni lapsi tarvitsisi ennen kaikkea kotipesän rauhaa, yhteiskuntamme ja järjestelmämme puskee perheitä viemään lapsia hoitoon yhä nuorempina. Oppimisen kannalta tämä on kriittistä: jos pienen lapsen energia menee vieraassa ympäristössä kuormituksen ja turvattomuuden säätelyyn jääkö tilaa uteliaisuudelle ja luonnolliselle oppimiselle auttamatta vähemmän?
Entä Suomen PISA-tulokset?
Suomen heikentyneet PISA-tulokset herättävät aiheellisesti kysymyksiä oppimisesta ja koulutusjärjestelmämme suunnasta. Heikentyneet tulokset yhdistetään usein suoraan koulumaailmaan.
Oppiminen ei ala koulusta.
On perusteltua pohtia, ymmärrämmekö riittävästi oppimisen kehityksellisiä edellytyksiä.
Sen perustaa rakennetaan jo varhaislapsuudessa vuorovaikutuksessa ympäristön ja läheisten ihmisten kanssa.
Jos haluamme lasten oppivan tulevaisuudessa, meidän on huolehdittava siitä, että heillä on mahdollisuus kehittää oppimisen perustaitoja oppimista tukevassa ympäristössä: uteliaisuutta, tutkimista, ihmettelyä, kokeilemista, keskittymistä, ongelmanratkaisua, kieltä, itsesäätelyä ja kykyä toimia yhdessä muiden kanssa.
Näitä taitoja ei rakenneta vain opettamalla niitä. Niitä rakennetaan elämällä, leikkimällä, tutkimalla ja harjoittelemalla turvallisessa ympäristössä jo varhaislapsuudessa.
Ehkä meidän pitäisi lakata kysymästä, miten saamme lapset oppimaan mahdollisimman paljon mahdollisimman varhain. Sen sijaan meidän pitäisi kysyä:
Miten rakennamme lapsille sellaisen arjen, jossa heidän on mahdollista kehittyä, voida hyvin ja oppia myös luonnostaan? Miten annamme varhaiskasvatuksen ammattilaisille mahdollisuuden tehdä työnsä niin hyvin kuin he osaavat? Ja miten uskallamme arvostaa lapsuudessa myös sellaista, jota ei voi mitata, arvioida tai kirjata oppimistavoitteeksi?
Sillä ehkä menestyvää tulevaisuutta ei rakenneta sillä, että lapsuudesta tehdään mahdollisimman tehokas ja suorituskeskeinen.
Luonnollinen oppimisympäristö – luonnossa
Olen saanut useampia vuosia työskennellä varhaiskasvattajana pienissä kodinomaisissa Luonnossa kotonaan-päiväkodeissa, jossa lapsuus nähdään itseisarvona. Luonto on luonnollinen ja tärkeä osa arkea, eikä lapsen tarvitse olla jatkuvasti matkalla kohti jotakin seuraavaa vaihetta, taitoa tai suoritusta.
Lapsi saa olla lapsi, osana ympäröivää maailmaa. Osa luontoa.
Hän saa kasvaa, ihmetellä, leikkiä, liikkua, kysyä, kokeilla ja olla läsnä tässä hetkessä. Lapsuudelle on tilaa – ja juuri siksi myös oppimiselle on tilaa. Sillä lapsi on luonnostaan utelias.
Pienen lapsen kehitys tapahtuu suhteessa toisiin ihmisiin ja ympäröivään maailmaan. Hän oppii turvallisissa ihmissuhteissa, vuorovaikutuksessa, leikissä, liikkeessä ja kokemusten kautta. Hän tarvitsee läsnäolevan aikuisen, joka näkee hänet, kuulee häntä, rohkaisee ajattelemaan ja ratkomaan ongelmia itse ja vastaa hänen tarpeisiinsa. Aikuisen, jonka ei tarvitse kiirehtiä lasta pois hänen omasta tahdistaan. Lapsi tarvitsee tilaa joka ei estä lasta kokeilemasta lapsen omalla tavalla.
Luontopäiväkodissa tämä näkyy arjessa hyvin konkreettisesti.
Päivä ei rakennu pelkästään valmiiksi suunnitelluista tuokioista tai aikuisen johtamista tehtävistä. Se rakentuu kohtaamisista, lasten aloitteista, pitkäkestoisesta leikistä ja ympäristöstä, joka kutsuu tutkimaan.
Entä jos paras oppimisympäristö ei olekaan se, jossa opetetaan eniten?
Kuvitellaan kaksi tilannetta.
Toisessa lapsiryhmä istuu sisällä ja tekee aikuisen ohjaamia tehtäviä. Toisessa lapset kulkevat metsässä, tutkivat ympäristöä, kiipeävät, vertailevat löytämiään asioita, kyselevät, kokeilevat ja rakentavat leikkiä yhdessä.
Molemmissa voidaan oppia tärkeitä asioita. Myös aikuisen ohjaama toiminta voi olla lapselle mielekästä ja kehittävää. Mutta metsässä lapsi voi saada mahdollisuuden harjoitella samanaikaisesti monia taitoja aidossa, merkityksellisessä tilanteessa. Hän arvioi, kantaako oksa. Hän etsii reittiä kivien lomasta. Hän harjoittelee tasapainoa, kieltä ja ongelmanratkaisua. Hän neuvottelee leikkikavereidensa kanssa, käsittelee pettymyksiä ja keksii uusia ratkaisuja. Hän huomaa, että sammal tuntuu erilaiselta kuin kaarna ja että sateen jälkeen metsä tuoksuu erilaiselta. Hän ei välttämättä edes tiedosta oppivansa. Hän ei suorita oppimista. Hän elää, kokee ja oppii elämisen kautta.
Tämä on kokemuksellisen ja leikin kautta tapahtuvan oppimisen ydintä. Aikuisen ei tarvitse opettaa jokaista taitoa erikseen, vaan hän voi mahdollistaa turvallisen ympäristön, jossa lapsella on mahdollisuus löytää, kokeilla ja oivaltaa itse. Aikuisen tehtävä on edelleen tärkeä: hän havainnoi, vastaa lapsen aloitteisiin, rikastaa oppimista tarvittaessa ja varmistaa turvallisuuden. Hän ei kuitenkaan täytä jokaista hetkeä ohjeilla tai ohjaa kaikkea lapsen toimintaa ulkopuolelta.
Metsässä lapsi ei vain opi luonnosta. Hän oppii luonnossa, luonnon kautta ja osana sitä
Metsässä lapsi voi liikkua omaan tahtiinsa, kiivetä, tasapainoilla, kantaa, rakentaa ja arvioida omia rajojaan. Hän harjoittelee motorisia taitoja, ongelmanratkaisua ja yhteistyötä usein huomaamattaan leikin keskellä.
Hän voi pysähtyä tutkimaan sammalta, seurata muurahaista, kuunnella tuulta tai rakentaa oksista majan. Kivi voi muuttua aarteeksi, keppi taikasauvaksi ja metsäpolku kokonaiseksi seikkailuksi. Kaikessa tässä tapahtuu valtavan paljon oppimista.
Aikuisen tehtävä ei ole antaa valmiita vastauksia jokaiseen kysymykseen. Joskus tärkeämpää on pysähtyä yhdessä ihmettelemään: Mihin muurahainen on matkalla? Miltä metsä kuulostaa tänään?
Luonto antaa lapselle mahdollisuuden muodostaa omia kysymyksiä ja etsiä niihin vastauksia. Se tarjoaa tilaa mielikuvitukselle, liikkeelle, rauhoittumiselle ja pitkäkestoiselle leikille. Luonnossa ei tarvitse olla jatkuvasti valmiiksi suunniteltua tekemistä. Lapsi saa olla aktiivinen toimija omassa oppimisessaan.
Pieni lapsi ei opi ensisijaisesti siksi, että hänelle opetetaan. Hän oppii, koska hän saa kokea, kokeilla, tutkia ja olla vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa. Tämä ei tarkoita, etteikö varhaiskasvatuksessa tarvittaisi pedagogiikkaa. Päinvastoin. Luontopäiväkodissa pedagogiikka on läsnä kaikkialla, mutta se ei aina näytä ulospäin oppitunnilta tai tehtävältä.
Pedagogiikkaa on se, että aikuinen huomaa lapsen kiinnostuksen ja tarttuu siihen. Se on pitkäkestoisen leikin mahdollistamista, lasten välisen vuorovaikutuksen tukemista ja sellaisen ympäristön rakentamista, jossa lapsi voi oppia omaehtoisesti.
Se on kykyä ymmärtää, milloin lapsi tarvitsee ohjausta ja milloin hän tarvitsee aikaa ja tilaa löytää itse.
Ja joskus kaikkein merkityksellisintä pedagogiikkaa on se, että aikuinen istuu lapsen viereen, kuuntelee tämän ajatukset ja antaa hänelle kokemuksen siitä, että hänet nähdään ja hänen kokemuksillaan on merkitystä.
Lapsi tarvitsee aikuisen, joka ei vain järjestä oppimista, vaan mahdollistaa sen.
Oppiminen tarvitsee myös turvaa ja rauhaa
Ihmisen aivot kehittyvät hurjaa vauhtia ensimmäisinä elinvuosina. Aivoissa muodostuu varhaisen kehityksen huippuvaiheessa jopa yli miljoona uutta synapsia eli hermosolujen välistä yhteyttä sekunnissa. Pienen lapsen aivot ja hermosto ovat vasta kehittymässä. Hän harjoittelee tunteiden säätelyä, tarkkaavaisuuden suuntaamista, impulssien hallintaa ja vuorovaikutusta. Nämä taidot eivät kehity pelkästään harjoittelemalla, vaan ennen kaikkea turvallisissa ihmissuhteissa ja toistuvissa arjen kokemuksissa. Kokemukset vaikuttavat siihen, miten aivojen verkostot järjestäytyvät ja vahvistuvat.
Kun lapsi kokee olonsa turvalliseksi, hänellä on paremmat edellytykset suunnata huomiotaan ympäristöönsä, olla utelias, leikkiä ja oppia uutta.
Pitkittynyt stressi ja kuormitus puolestaan voivat vaikeuttaa tarkkaavaisuutta, muistia ja itsesäätelyä. Akuutti stressi ei kuitenkaan automaattisesti estä oppimista, eikä lapsen tarvitse olla jatkuvasti täysin rauhallinen oppiakseen. Olennaista on, että hän saa riittävästi turvaa, palautumista ja aikuisen tukea kuormituksen säätelyyn.
Pieni lapsi ei vielä kykene säätelemään omaa vireystilaansa itsenäisesti samalla tavalla kuin aikuinen. Hän tarvitsee aikuista avukseen. Siksi aikuisen läsnäolo ei ole ylimääräinen lisä oppimiseen. Se on keskeinen osa niitä olosuhteita, joissa lapsi oppii säätelemään itseään ja suuntaamaan kiinnostuksensa maailmaan.
Läsnäolo on tärkeämpää kuin virikkeiden määrä
Lapsi ei tarvitse jatkuvasti uusia virikkeitä. Hän tarvitsee mahdollisuuden syventyä, toistaa, harjoitella ja palata kiinnostuksensa kohteisiin.
Hän tarvitsee aikuisen, joka ehtii huomata, milloin hän tarvitsee apua ja milloin hän on uppoutunut itsenäiseen tutkimiseen.
Hän tarvitsee tilaa myös tylsyydelle, hiljaisuudelle ja tekemättömyydelle.
Meidän pitäisi ehkä kysyä nykyistä useammin, miksi lapsen jokainen hetki pitäisi täyttää toiminnalla.
Miksi omaehtoista leikkiä pidetään joskus vähemmän arvokkaana kuin aikuisen suunnittelemaa tekemistä?
Miksi oppiminen tuntuu uskottavammalta silloin, kun se näyttää ulospäin opetukselta?
Ja miksi lapsen kehitystä arvioidaan niin helposti sen perusteella, mitä hän osaa tehdä, eikä sen perusteella, millaiset edellytykset hänellä on kasvaa, voida hyvin ja oppia omassa tahdissaan?
Tässä kohtaa varhaiskasvatuksen kriisi tulee mukaan kuvaan
Varhaiskasvatuksen opettajilla on pedagoginen vastuu lasten kehityksen ja oppimisen tukemisesta. Heidän pitäisi pystyä suunnittelemaan toimintaa, havainnoimaan lapsia, tukemaan leikkiä, arvioimaan pedagogiikan toteutumista ja rakentamaan ympäristöjä, jotka palvelevat lasten tarpeita.
Mutta jos arki kuluu henkilöstövajeiden paikkaamiseen, melun ja kiireen keskellä selviytymiseen sekä jatkuviin keskeytyksiin, aikaa aidolle kohtaamiselle ja pedagogiselle työlle voi jäädä liian vähän.
Tällöin vaarana on, että pedagogiikasta tulee suunnitelmien, tavoitteiden ja toteutettavien toimintatuokioiden lista, vaikka lapsen kannalta merkityksellisintä olisi rauhallinen, turvallinen ja ennakoitava arki.
On ristiriitaista vaatia varhaiskasvatukselta yhä laadukkaampaa pedagogiikkaa, jos samalla heikennetään sen toteuttamisen edellytyksiä. Laadukas pedagogiikka ei tarkoita sitä, että lapsille järjestetään mahdollisimman paljon toimintaa.
Se tarkoittaa sitä, että lapsille järjestetään mahdollisimman hyvät edellytykset kehittyä ja oppia.
NUMER0 on yhteiskunnallinen yritys, joka on olemassa muuttaakseen rakenteita ja puolustaakseen lapsuutta. Emme katso yhteiskunnan suorituskeskeisyyttä ja kilpailevaa menestyshakuista kulttuuria sivusta, vaan haluamme rakentaa tilalle jotain kestävämpää joka palvelee yksilön sijasta yhteistä hyvää: ekososiaalista sivistystä, jossa ihminen ymmärtää olevansa osa luontoa ja yhtä muiden ihmisten kanssa.
Näemme arjessamme, miten kiire, suorittaminen ja kuormitus murentavat vanhempien, pienten lasten sekä varhaiskasvatuksen ja opetusalan ammattilaisten hyvinvointia. Lapsi ei ole tulevaisuuden resurssi tai suorite.
Hän on lapsi vain kerran ja arvokas tässä ja nyt.
Mitä vaatebrändi voi tehdä asian eteen?
• Puolustamme lapsen oikeuksia: Olemme lasten ääni ja aina lasten puolella. Haluamme olla mukana luomassa yhteiskuntaa, jossa lasten hyvinvointi ja turvallinen lapsuus ovat meidän kaikkien tärkein tehtävämme. Toimimme äänenkannattajana ja vastavoimana varhaislapsuuden suorituskeskeisyydelle. Nostamme esiin asioita, joita ei voi mitata tai arvioida oppimistavoitteina, mutta jotka muodostavat koko elämän pohjan.
• Ohjaamme resurssit lapsille ja nuorille: Yhteiskunnallisena yrityksenä liiketoimintamme perusta on vaikuttavuus. Suuntaamme voimavarojamme ja tuottojamme suoraan lasten hyvinvointia, luontosuhdetta ja arjen turvallisuutta vahvistaviin tekoihin.
• Rakennamme ekososiaalista tulevaisuutta: Tuemme toimintamalleja ja kasvuympäristöjä, joissa lapsi saa kasvaa yhteys luontoon ja toisiin ihmisiin säilyttäen. Tuomme lapsuuden tärkeyden osaksi laajempaa yhteiskunnallista keskustelua.
Järjestelmän on tarkoitus luoda toimivat puitteet elämälle, ei vaatia ihmistä ja luontoa joustamaan loputtomiin, yli oman kantokykynsä.
Jos haluamme kestävämmän ja hyvinvoivemman yhteiskunnan, meidän on uskallettava rakentaa järjestelmiä, jotka palvelevat parhaalla mahdollisella tavalla ihmistä ja luontoa – ei toisinpäin.
Voit lukea lisää täältä: